Käännä lyriikoita kahdella yksinkertaisella askeleella

  • Homepage
  • >
  • F
  • >
  • Fabrizio De André – Ballata degli impiccati

Artisti Fabrizio De André -  Otsikko Ballata degli impiccati

Lyriikat & Käännös: Fabrizio De André - Ballata degli impiccati Alhaalla näet käännetyt Fabrizio De André lyriikat sivulta sivulle! Verkkosivustollamme löydät paljon muita käännettyjä lyriikoita. Katso meidän arkistomme ja muita lyriikoita, esimerkiksi paina esittäjän Fabrizio De André kirjainta F ja näe, mitä kappaleita meillä on enemmän esittäjältä Fabrizio De André meidän arkistostamme, kuten Ballata degli impiccati.

Alkuperäinen

Tutti morimmo a stento
ingoiando l'ultima voce
tirando calci al vento
vedemmo sfumar la luce.  L'urlo travolse il sole,
l'aria divenne stretta
cristalli di parole
l'ultima bestemmia detta.  Prima che fosse finita
ricordammo a chi vive ancora
che il prezzo fu la vita
per il male fatto in un'ora.  Poi scivolammo nel gelo
di una morte senza abbandono
recitando l'antico credo
di chi muore senza perdono.  Chi derise la nostra sconfitta
e l'estrema vergogna ed il modo
soffocato da identica stretta
impari a conoscere il nodo.  Chi la terra ci sparse sull'ossa
e riprese tranquillo il cammino
giunga anch'egli stravolto alla fossa
con la nebbia del primo mattino.  La donna che celò in un sorriso
il disagio di darci memoria
ritrovi ogni notte sul viso
un insulto del tempo e una scoria.  Coltiviamo per tutti un rancore
che ha l'odore del sangue rappreso
ciò che allora chiamammo dolore
è soltanto un discorso sospeso. 

käännös

Kovan kuoleman me kuolimme,
viimeiset sanamme niellen,
jalat ilmassa sätkien,
kun valo silmissämme hiipui.  Huutomme hukutti auringon,
ilma puristui ympärillemme,
sanamme muuttuivat kristalliksi
viimeisen kirouksemme myötä.  Ennen kuin kaikki oli loppu
olimme merkki eloonjääville,
että elämä oli hinta
yhden tunnin pahuudesta.  Sitten luisuimme kylmyyteen,
kuolemaan ilman hyvästejä,
huulilamme ikivanha uskontunnustus
niiden, jotka anteeksiannotta kuolevat.  Se joka pilkkasi tappiotamme,
sen tapaa ja ääretöntä häpeää,
kuolkoon samaan hirttoköyteen,
tuntekoon kaulallaan saman solmun.  Se joka heitti multaa luillemme
ja vailla huolta matkaansa jatkoi,
kasvot irveessä hautansa kohdatkoon
varhaisen aamun autereessa.  Se nainen joka kätki hymyn taakse
haluttomuutensa muistaa meitä,
nähköön joka yö kasvoillaan
ajan hampaan armottomat jäljet.  Jokaista kohtaan me tunnemme vihaa,
jossa on vuodatetun veren haju.
Se mitä silloin kutsuimme tuskaksi,
on vain kesken jäänyt keskustelu 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *