Käännä lyriikoita kahdella yksinkertaisella askeleella

  • Homepage
  • >
  • O
  • >
  • Oscar Venceslas de Lubicz-Milosz ( Oscar Vladislas de Lubicz Milosz) – H

Artisti Oscar Venceslas de Lubicz-Milosz ( Oscar Vladislas de Lubicz Milosz) -  Otsikko H

Lyriikat & Käännös: Oscar Venceslas de Lubicz-Milosz ( Oscar Vladislas de Lubicz Milosz) - H Alhaalla näet käännetyt Oscar Venceslas de Lubicz-Milosz ( Oscar Vladislas de Lubicz Milosz) lyriikat sivulta sivulle! Verkkosivustollamme löydät paljon muita käännettyjä lyriikoita. Katso meidän arkistomme ja muita lyriikoita, esimerkiksi paina esittäjän Oscar Venceslas de Lubicz-Milosz ( Oscar Vladislas de Lubicz Milosz) kirjainta O ja näe, mitä kappaleita meillä on enemmän esittäjältä Oscar Venceslas de Lubicz-Milosz ( Oscar Vladislas de Lubicz Milosz) meidän arkistostamme, kuten H.

Alkuperäinen

Le jardin descend vers la mer. Jardin pauvre, jardin sans fleurs, jardin
Aveugle. De son banc, une vieille vêtue
De deuil lustré, jauni avec le souvenir et le portrait,
Regarde s'effacer les navires du temps. L'ortie, dans le grand vide De deux heures, velue et noire de soif, veille.
Comme du fond du cœur du plus perdu des jours, l'oiseau
De la contrée sourde pépie dans le buisson de cendre.
C'est la terrible paix des hommes sans amour. Et moi, Moi je suis là aussi, car ceci est mon ombre ; et dans la triste et basse
Chaleur elle a laissé retomber sa tête vide sur
Le sein de la lumière ; mais
Moi, corps et esprit, je suis comme l'amarre Prête à rompre. Qu'est-ce donc qui vibre ainsi en moi,
Mais qu'est-ce donc qui vibre ainsi et geint je ne sais où
En moi, comme la corde autour du cabestan
Des voiliers en partance ? Mère Trop sage, éternité, ah laissez-moi vivre mon jour !
Et ne m'appelez plus Lémuel ; car là-bas
Dans une nuit de soleil, les paresseuses
Hèlent, les îles de jeunesse chantantes et voilées ! Le doux Lourd murmure de deuil des guêpes de midi
Vole bas sur le vin et il y a de la folie
Dans le regard de la rosée sur les collines mes chères
Ombreuses. Dans l'obscurité religieuse les ronces Ont saisi le sommeil par ses cheveux de fille. Jaune dans l'ombre
L'eau respire mal sous le ciel lourd et bas des myosotis.
Cet autre souffre aussi, blessé comme le roi
Du monde, au côté ; et de sa blessure d'arbre S'écoule le plus pur désaltérant du cœur.
Et il y a l'oiseau de cristal qui dit mlî d'une gorge douce
Dans le vieux jasmin somnambule de l'enfance.
J'entrerai là en soulevant doucement l'arc-en-ciel Et j'irai droit à l'arbre où l'épouse éternelle
Attend dans les vapeurs de la patrie. Et dans les feux du temps apparaîtront
Les archipels soudains, les galères sonnantes —
Paix, paix. Tout cela n'est plus. Tout cela n'est plus ici, mon fils Lémuel. Les voix que tu entends ne viennent plus des choses.
Celle qui a longtemps vécu en toi obscure
T'appelle du jardin sur la montagne ! Du royaume
De l'autre soleil ! Et ici, c'est la sage quarantième Année, Lémuel.
Le temps pauvre et long.
Une eau chaude et grise.
Un jardin brûlé. 

käännös

Puutarha viettää merelle. Tarha vaatimaton, tarha kukkimaton, tarha
Näkemätön. Penkiltään vanha nainen pukeissa
Muisti- ja muotokuvan kanssa kellastunein kirkkain suruin
Katsoo, kuinka haipuvat ajan haahdet. Nokkonen suuressa tyhjyydessä Kaksituntisessa tuuheana ja janosta mustuneena valvoo.
Kuin päivistä hukkaan heitetyimmän sydämen pohjasta lintu
Poskettoman kovan janotuksen seuduilta tuhkapusikossa.
On rakkaudettomien ihmisten kauhistuttava rauha. Ja itse, Itsekin olen täällä, sillä tuo tuossa on minun varjoni; ja lohduttomassa ja vähäisessä
Lämmössä tuo päästi jälleen notkahtamaan tyhjän päänsä
Valon poven päälle; mutta
Itse - ruumis ynnä henki - minä olen kuten ankkuriköysi Hanakka särkemään. Mikä minussa näin oikein hyrrää
Sitten, siis mikä ihme näin oikein hyrrää ja kitisee
Jossain ties missä sisälläni kuin köysi vintturin
Ympärillä lähtöä tekevillä purjelaivoilla? Emä Ylen viisas, ikuisuus, suohan minun elää tämä minun
Päiväni! Äläkä nimitä minua enää Lemueliksi; sillä siellä
Jonkin aurinkoyön keskellä laiskiaisnaiset hihkuvat,
Laulavat ja verhotut nuoruuden saarekkeet! Hempeän Raskas keskipäivän ampiaisten surutöinen hyminä
Leijailee matalalla viinin yllä ja esiintyy hulluutta siinä
Kasteen katseessa varjon hämärtämien naisrakkaitteni
Mäillä. Ovat karhunvatukkapensaat hartaassa pimeydessä Tukistaneet höyhensaarten tytönpäätä. Kellastaen
varjossa
Vesi ei saa kunnolla henkeä alla lemmikkipenkan raskaan,
Matalapilvisen taivaan. Samaten se toinen kärsii kuninkaan1
Tavoin loukkaantuneena maailmasta siinä sivussa; ja puun- Haavastaan juoksee pois ehoin sydämen janon sammutin.
Niin on se kristallilintu sirkuttamassa lempeällä rintaäänellä
Lapsuuden vanhan, unissaan heiluvan jasmiinin seasta.
Astunen siinä sisään kammetessani varovasti sateenkaarta Ja kulkenen suoraan sen puun luo, jolla se iankaikkinen nais-
Puoliso odottaa isänmaan hyöryissä. Ja on ajan tulissa
hahmottuva niitä
Äkillisiä saaristoja, soivia kaleereita —
Rauha, rauha. Mikään siitä ei enää elä. Mikään siitä ei enää ole täällä, Lemuel-poikani. Äänet, jotka hoksaat, eivät ole enää peräisin kylmistä
Asioista. Mikä on pitkän aikaa elänyt sisälläsi hämäränä
Sinua huutaa vuoriston puutarhasta! Valtakunnasta
Sen eri auringon! Ja täällä eletään viisasta 40.:ä Vuotta, Lemuel.
Sää aika kehno ja pitkä.
Kuumaa ja harmaata vettä.
Puutarha kulottunut. 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *